maanantai 10. elokuuta 2009

Lasiseinä


Pieni valkoinen kapseli erottaa minut siitä maailmasta, jossa eletään lasiseinän takana. Sinne eivät maailmanmyrskyt ulotu, mikään ei kosketa. Seinä on äänieristetty, valaistu harmaalla valolla. Sen läpi värit näyttävät kalpeilta, ääriviivat sameilta ja äänet kuuluvat kaukaa. Sen läpi näkee, kun muut nauravat, itkevät, juhlivat, rakastavat; elävät, mutta sen seinän taakse elämä ei ulotu. Se ei saa otetta lämpimillä, kultaisilla käsillään, sillä seinä paksu ja sen sijainti on salattu. Sen takana elävillä ei ole osaa, ei arpaa.

Joinakin päivinä tuntuu, että seinä on ohuempi. Tuntuu, että jos sitä löisi nyrkillä kovaa, se hajoaisi, mutta hiljaisuuteen tottuneet korvat pelkäävät särkyvän lasin kovaa ääntä. Niinpä jään lasin taakse. Ryömin kauemmaksi, sinne missä on vielä hämärämpää ja hiljaista. Jään odottamaan, että lasi katoaa.