maanantai 10. elokuuta 2009

Lasiseinä


Pieni valkoinen kapseli erottaa minut siitä maailmasta, jossa eletään lasiseinän takana. Sinne eivät maailmanmyrskyt ulotu, mikään ei kosketa. Seinä on äänieristetty, valaistu harmaalla valolla. Sen läpi värit näyttävät kalpeilta, ääriviivat sameilta ja äänet kuuluvat kaukaa. Sen läpi näkee, kun muut nauravat, itkevät, juhlivat, rakastavat; elävät, mutta sen seinän taakse elämä ei ulotu. Se ei saa otetta lämpimillä, kultaisilla käsillään, sillä seinä paksu ja sen sijainti on salattu. Sen takana elävillä ei ole osaa, ei arpaa.

Joinakin päivinä tuntuu, että seinä on ohuempi. Tuntuu, että jos sitä löisi nyrkillä kovaa, se hajoaisi, mutta hiljaisuuteen tottuneet korvat pelkäävät särkyvän lasin kovaa ääntä. Niinpä jään lasin taakse. Ryömin kauemmaksi, sinne missä on vielä hämärämpää ja hiljaista. Jään odottamaan, että lasi katoaa.

3 kommenttia:

  1. Ajatuksia herättävä ja hiukan pelottavakin kirjoitus. Toivottavasti et ahdistu lisää niistä kirjoistani... Tosin masennukseen ei juuri positiivisten kirjojen lukeminen auta (kärsin aikoinaan itse masennuksesta, mutta onnekseni vain lyhyen aikaa eron jälkeen). Toivon valoa ja energiaa synkkänä kaartuvien puiden tilalle!

    VastaaPoista
  2. Ja joku päivä se katoaa, uskon niin.

    Hieno ja taiteellinen, runomainen kuvaus raskaasta asiasta.

    VastaaPoista
  3. Kiitos teille molemmille kannustuksesta. Olen uskoakseni ja toivoakseni päässyt voiton puolelle masennuksesta, vaikka lääkitystä vielä joudunkin jatkamaan. Eräs äskettäin lukemani kirja muistutti minua ajasta, jolloin kaikki oli synkkää. Mutta hyvällä tavalla. Tunsin, että minulla on viimein voimia käsitellä asiaa ja kirjoittaa siitä. Huonoja päiviä on enää hyvin harvoin, joten aurinkoa kohti ollaan menossa. :)

    VastaaPoista