Matkakuume on taas nousussa. Koko eilisen illan vietin keittiön pöydälle levitettyjen lukuisien matkaoppaiden parissa. Kirjoittelin muistilistoja, vertailin guesthouseja (missä sänkykaverina pelkästään oma kulta, eikä komppania selkärangattomia kauhuja), hiekkarantoja (onko kirppuja, entä meduusoita tai muita vihollisia näkyvissä, kuinka valkoista on hiekka, kirkasta vesi ja onko rantatuolit säädetty optimaaliselle etäisyydelle vesirajasta, sekä rantabaarista katsoen) ja reittejä (toimittaako bussin virkaa neljä pyörää ja perunalaarin käsittävä rakennelma, muistuttaako maantie maamiinojen koelaukaisukenttää, onko liian toiveikasta odottaa, että perille seuraavaan, 150 kilometrin päässä sijaitsevaan kohteeseen saavutaan alle vuorokaudessa). Aivoni toimittavat jatkuvalla syötöllä laskutoimituksia: kuinka monta Thaimaan Bahtia saan Eurolla, jos maksan yhdestä yöstä guesthousessa 35 000 Kipiä, onko se paljon vai vähän, riittääkö kahdeksan dollaria iltaan Phnom Penissa...
Harmittelin tänään viisi minuuttia yli kuuden aikaan iltapäivällä ovenkahvaa nykiessäni Suomen postilaitoksen rappiotilaa. Pitävät pirut uutta nettihuutokaupasta ostamaani rinkkaa siellä panttivankina. Koepakkaus pitänee jättää huomiseen. Edessä on suuri ja jännittävä arvonta: mitkä vaatekappaleet, hygieniatuotteet ja muut tarve-esineet pääsevät mukaan edustamaan minua maailmalle. Vatsaa jo oikein nipistelee jännityksestä. Illan päätteeksi tuijottelin viime tammikuisen Kuubanmatkan kuvia kaihoisan musiikin säestyksellä. Vielä 16 viikkoa ja kaksi päivää pitää odottaa hyväilevän lämpimiä, pimeitä öitä, katuravintolasta kantautuvaa musiikkia ja vieraskielistä puhetta, eksoottisten hedelmien makeaa ja ruokien mausteista tuoksua, uusia kokemuksia, elämyksiä, värejä, makuja ja tunteita. Miten maailma voi joskus tuntua olevan niin kaukana, vaikka itse olen siinä koko ajan. Tai niin ne väittää...
You have been rewarded, my dear!
VastaaPoista