Muovipussiviha ja ekokassiylimielisyys

Maapallo hautautuu muoviin. Ikuiset, katoamattomat muovimassat tukahduttavat sen hitaasti alleen. Vielä lukemattomien sukupolvien jälkeen meidän olemassaolostamme muistuttavat erilaisten muovisten tarve-esineiden raadot. Dyyneittäin shampoo- ja hoitoainepulloja, kertakäyttövaippoja, hedelmä-, vihannes-, leikkele- ja kokolihapakkauksia, cd- ja dvd-koteloita, kaikki pakattuina siististi muovipussinyytteihin ja säkkeihin. Lokkien tökkiminä vuorina ne hallitsevat maisemaa vielä kauan sen jälkeen, kun itse olemme palanneet äiti maan syliin, hajonneet mullaksi ja tomuksi. Tulevaisuuden ihminen saattaa arkeologisilla kaivauksilla poimia käteensä esimerkiksi maailmankaikkeuden turhimman keittiökapistuksen, kananmunankeltuaisenerottimen ja raapia hämillään päätänsä. Mikäköhän tämänkin tarkoitus on muinaiselle ihmiselle ollut...

Tiedän omassa kulutuskäyttäytymisessäni olevan paljon korjattavaa ja huomaan siinä tiettyjä ristiriitaisuuksia. On olemassa asioita, jotka turhuudestaankin huolimatta saavat minut sulkemaan silmäni ekonäkökulmilta ja jotka hetkittäin pistelevät omaatuntoani. Saatan helposti antautua kulustushysterian valtaan ja ostaa kymmenillä, joskus jopa sadoilla euroilla täysin tarpeetonta, mutta niin ihanaa tilpehööriä uhraamatta ajatustakaan muovimassoille, energiantuhlaukselle ja muille maailmanlopun uhkakuville. Silti pitkinä unettomina öinä muovin hajoamattomuuden dilemma pitää minua valveilla.

Olen aina suhtautunut muovipusseihin vihamielisesti. Tiskiallaskaappi on keittiöni harmaata aluetta, joka aiheuttaa minulle jatkuvaa päänvaivaa. Yritän välttää muovipussien käyttämistä ja ostamista kaikissa tilanteissa, mutta silti ne pirut sikiävät allaskaapissa ja kaksi hienoa MUOVISTA muovipussinsäilytyshäkkyrää pullistelevat jatkuvasti täysinä. Olen vuosia kantanut käsilaukussani hienoa kankaista ekokassikokoelmaani ja kosmista hyvää oloa ja hienoista ylimielisyyttä tuntien heittänyt kassin tiskille myyjän tarjotessa minulle muovista kaupan logolla varustettua pussinperkelettä. "Ei kiitos, en tarvitse pussia" totean ja vilkaisen myyjää alta kulmieni pakatessani ostoksiani. Ja silti, vuosien välttelyn jälkeen, minulla on edelleen tiskialtaani alla kahmalokaupalla muovikasseja, raivostuttavia pieniä pussukoita, joita ei voi käyttää edes roskapusseina ja jotka ovat kulkeneet mukanani asunnosta toiseen, koska niitä ei voi silti heittää menemään. Pelkällä olemassaolollaan ne muistuttavat minua päivittäin muovin ikuisuudesta. Tunnen polttavaa tarvetta tehdä asialle jotain. Vaikka kausittainen ja välillä hyvinkin aggressiivinen taisteluni muovipussien ylivaltaa vastaan onkin pientä näpertelyä maailman ympäristöongelmien mittakaavassa, se on silti pisara valtameressä. Ja niistähän ne meret muodostuvat.