tiistai 23. maaliskuuta 2010

Kesää odotellessa


Kesäkissaa harmittaa. Se istuu olohuoneen ikkunalaudalla ja kiroilee. "Milloin tämä talvi oikein loppuu?" se kiljuu minulle. Kohautan avuttomana olkapäitäni: "en minä tälle mitään voi, en ole tästä vastuussa" vakuuttelen arasti. Kesäkissa mulkaisee minua hyytävästi vihreillä silmillään ja heilauttaa häntäänsä. Se on istunut samassa paikassa ikkunan edessä joka päivä jo usean kuukauden ajan tuijottaen muuttumatonta, lumen alle hautautunutta valtakuntaansa. Se kiristelee hampaitaan nähdessään aidalla istuvat pakkasen pörhistämät talitiaiset ja sen suusta purkautuu ärhäkkä säksätys, kun se huomaa yritteliään oravan kiipeilemässä lempipusikossaan. Tavoittamattomissa rellestävän saaliin katseleminen saa kesäkissan hermot kiristymään välillä niin äärimmillen, että tuntuu kuin ikkunalaudalle olisi viritetty pahaenteisesti tikittävä aikapommi. Kesäkissan kärsivällisyys alkaa olla lopussa. Se tahtoo jälleen tuntea lempeän kesätuulen viiksissään ja tuoreen ruohon tassujensa alla. Se tuntee itsensä vangiksi pienessä rivitalokaksiossamme ja kohtelee minua kuin epäoikeudenmukaista vanginvartijaa: halveksivasti ja kapinoiden.

Jännitettä purkaakseni yritän ehdottaa kesäkissalle tutustumista polkuanturoita nipistelevään talviulkoilukulttuuriin. Raotan takapihan ovea saadakseni kesäkissan kiinnostuksen heräämään. Se hyppääkin notkeasti tähystyspaikaltaan ja tassuttelee epäröimättä talvipäivään. Kiintoisat lumen ja jään tuoksut tavoittavat sen tiilenpunaisen nenän heti puisilla ulkorappusilla. Vielä muutama reipas askel alimmalta rapulta ja... Pysähdys. Kesäkissan kasvoille leviää epäuskoinen inhon ilme. Kun se hetkellisen järkytyksen aiheuttaman lamaannuksen jälkeen saa takaisin toimintakykynsä, voisin vaikka vannoa, että se materialisoituu takaisin olohuoneeseen nanosekunnissa, maata koskettamatta. Suljen oven kasvot punaisina tukahdutetusta naurusta. Kesäkissa nuolee kiivaasti kylmän ja märän lumen saastuttamia tassujaan. "Taitaa olla vielä liian viileää?" totean varovasti. Kesäkissa vilkaisee minua myrkyllinen katse silmissään. "Voit olla varma, että minä en tassullani ulos astu , ennen kuin olet hoitanut tuon valkoisen sotkun muualle" se sähähtää, nostaa nenänsä ja häntänsä kohti taivasta ja marssii tiehensä. Seuraan sitä hetken kuluttua makuuhuoneeseen ja löydän sen sängyn päältä nukkumasta. Se on käpertynyt pieneksi karvaiseksi keräksi villaisen huovan päälle. Sen kasvoilla on autuaan tyytyväinen hymy. Hivuttaudun sen viereen, painan pääni pehmoiselle kisunmasulle ja kuulostelen sen kehräystä. Hyrinän seasta erotan sen kesäisen päiväunen. Tunnen hetken itsekin auringon lämmön, viileän, mehevän mullan ja juuri heränneiden tulppaanien tuoksun ja kuulen sudenkorentojen ja mehiläisten surinan kukkapenkissä. Missä se kesä oikein viipyy? Me kesäkissan kanssa emme malttaisi enää odottaa.

2 kommenttia:

  1. Ihanan mehevä, aisteja hyväilevä teksti. Minun käy kesäkissaa sääliksi... Kirjoituksesi lopussa viet minutkin kesään. Haistan helteen mielessäni ja minä myös odotan. Odotan niin kovasti!

    VastaaPoista
  2. Minunkin kävi tänään kesäkissaa vähän sääli. Se suorastaan vapisi tänään kiihtymyksestä saalistajan turhautuneisuudesta, kun huomasi, että takapihan ulko- ja sisäoven välissä pörisi varhainen kevätkärpänen. Kesäkissa palaa halusta päästä taas puskaan vaanimaan korentoja ja korriaisia. :)

    VastaaPoista