perjantai 18. joulukuuta 2009

Batmobile



Tie edessä näyttää käyvän entistäkin huonommaksi, kunnes viimein mutkan takana edessä on valtava hiekkamuuri suunnilleen siinä, missä kuuluisi olla tie. Bussi pysähtyy nytkähtäen. Väki purkautuu ulos autosta ja lähtee yksissä tuumin marssimaan mäkeä alas hiekkakasan varjoon istumaan. Näyttää siltä, että pysähdyksestä tulee pitkä. Astun ulos bussista polttavaan auringonpaisteeseen. Ilman täyttää kaivinkoneiden ja kuorma-autojen jyrinä ja punaisenruskea pöly, joka tunkeutuu joka paikkaan. Vilkaisen kelloa, on puolipäivä, kuumimmat hetket käsillä. Hikinorot valuvat ohimoillani ja raidoittavat pölyiset kasvoni seeprakuvioisiksi. Olemme olleet matkalla aamukahdeksasta alkaen. Tähän mennessä olemme ylittäneet kaksi jokea, ei kuitenkaan perinteisellä tavalla siltaa pitkin. Hämmästykseksemme bussi ylittää joen ajamalla muitta mutkitta suoraan veteen, virran poikki toiselle rannalle. Olemme joutuneet pysähtymään kaksi kertaa tien loppuessa yksinkertaisesti kesken. Matkan Phonsavanista Paksaniin kerrottiin kestävän reilut kuusi tuntia, mutta alan epäilla, josko olemme perillä ennen pimeää. Aurinko mollottaa armottomana tulipallona taivaalla. Kaivan vesipullon kassistani ja kaadan suuhuni suullisen. Vesi on kuumaa ja tunkkaista. Kaivinkone kauhoo tiilenpunaista hiekkaa kauhallisen toisensa perään, kasa ei silti näytä yhtään pienenevän. Kiedon päähäni huivin suojaksi auringolta ja istun hiekkakasan päälle odottamaan.

Vajaan tunnin kuluttua matka jatkuu. Pääsemme eteenpäin noin kaksikymmentä metriä, kunnes bussin takapyörä uppoaa hiekkaan. Vaikka bussi on nelivetoinen ja tuplapyörillä varustettu ihmeauto, on vastakaivettu pehmeä maa sille liikaa. Olemme jumissa, kaikki ulos bussista. Kuski ja apupoika kaivavat esiin lapiot ja hiekka lentelee komeissa kaarissa. Ei aikaakaan ja bussi saadaan irti, mutta edessä on uusi ongelma. Muutaman kymmenen metrin päässä kapealla tiellä on kuorma-auto, jonka hytti on paljonpuhuvasti nostettu kummalliseen kippiasentoon huoltotoiden ajaksi. Auton moottori ei ilmeisesti ole kestänyt jyrkän nousun ja pehmeän hiekan aiheuttamaa ponnistusta. Miehet touhuavat työkalujensa kanssa moottorin kimpussa ja edessä ajavasta kuorma-autosta vedetään vetoköyttä. Ohitse ei mahdu, ei auta kuin odottaa. Istumme kärsivällisesti bussissa, joka on muuttunut saunaksi. Edessäni istuva vanha rouva ihmettelee käsieni vaaleata ihoa. Hän silittelee ja taputtelee käsivarsiani ja nauraa. Hymyilemme ja nyökyttelemme toisillemme, kun vertailemme ihojemme väriä. Lopulta epäonninen kuorma-auto saadaan korjattua ja bussi on taas liikkeessä.

Illan pimennyttyä tie on muuttunut huonosta mutavellin täyttämäksi ojaksi. Se kiemurtelee jyrkänteiden reunalla viidakkoisessa vuoristossa. Bussi keikkuu hengenvaarallisesti puolelta toiselle ja viidakko tuntuu puristuvan molemmilta puolilta aina vaan lähemmäs ja lähemmäs. Suljen silmäni ja vaikka en olekaan uskonnollinen, rukoilen kaikkia olemassa olevia jumalia ja henkiolentoja säästämään henkipoloiseni. Edessäni istuva pikkupoika oksentaa lattialle ja tunnen kuinka takanani istuvat tarrautuvat penkkini selkänojaan. Tie jatkuu ja jatkuu. Auton valokeiloissa näkyvä polku katoaa aina uuden mutkan taakse ja tien reunan takaa näen välillä vilahduksen puiden latvoja ja niiden takana ei enää mitään, pelkkää tyhjyyttä ja pimeää.

Kun viidakkotie vihdoin loppuu, kello on jo yli kymmenen. Tie levenee ja ohitamme valaistuja kyliä. Väsymys painaa silmiä, selkää jomottaa ja takapuoli on pitkästä istumisesta tunnoton, mutta pahin näyttää olevan ohi. Bussi rytyyttelee poukkoillen eteenpäin ja pysähtyy kymmenen minuutin välein päästämään matkustajia ulos kyydistä. Kuski ja apupoika heittelevät pakaaseja ja riisisäkkejä alas kattotelineeltä ja jokainen pysähdys tuntuu kestävän pienen ikuisuuden. Ihmettelen miten matkustajat pystyvät tunnistamaan pysäkkinsä rikkumattomassa pimeydessä. Kun kello lähentelee puoltayotä edessäpäin näkyy taas valoa. Tien vieressä seisoo lamppua heiluttava mies. Bussi pysähtyy ja mies kapuaa sisään. Henkäisen pelästyksestä, kun näen miehen kainalosta sojottavan kiväärin. Siristän silmiäni kun mies tarkastelee meitä taskulamppunsa valossa ja lopulta nyökkää ja astuu ulos autosta viitaten kuskin mukaansa. Tuijotan tylsänä ikkunasta ulos ympäroivään pimeyteen. Olen niin väsynyt, että itkettää. Autossa on tunkkaista ja kuumaa ja voin huonosti. Emme ole syöneet aamun jälkeen mitään ja vatsa tuntuu tyhjältä kurisevalta onkalolta. Eikö tämä lopu koskaan? Miehet keskustelevat ulkona lampun valossa pitkään. Kuski soittaa muutaman puhelun ja lopulta astuu takaisin sisään autoon, osoittaa minua, laittaa yhteenliitetyt kätensä poskensa alle esittäen nukkuvaa ja nauraa. Kun hän kääntää auton ympäri ja lähtee ajamaan takaisin samaan suuntaan, josta olemme juuri tulleet epäuskon aalto pyyhkäisee ylitseni. Ei voi olla totta, mihin nyt? Ajettuamme muutaman kilometrin bussi pysähtyy tien laitaan. Kuski viittoilee meitä seuraamaan verkolla aidatun rakennuksen pihaan. Pimeästä ilmestyy nainen, joka hymyilee meille ystävällisesti. Olemme majatalossa. Meidät ohjataan huoneeseen, jossa on sänky ja vessasta löytyy suihku. Suihkussa tunnen kuinka helpotuksen kuumat kyyneleet sekoittuvat jääkylmään suihkuveteen. Peseytyminen ei ole koskaan tuntunut yhtä ihanalta.

Matka jatkuu aamulla puoli seitsemältä. Muutaman tunnin unen jälkeen, mieli on paljon valoisampi. Ajomatka Paksaniin kestää noin tunnin. Viimeinkin perillä ajattelen, kun bussi pysähtyy linja-autoasemalle. Olemme matkustaneet noin 200 kilometriä hieman vajaassa 24 tunnissa. Seisomme laukkuinemme asemalla ja tuijotamme syvän kunnioituksen vallassa pientä urheaa keltaista bussiamme, joka on viimeisen vuorokauden aikana venynyt uskomattomiin suorituksiin. Todellinen Batmobile!

1 kommentti:

  1. Todella jännittävää. Osaat kirjoittaa niin taitavasti, että melkein tuntuu kuin olisin mukana matkallanne. Onneksi pääsitte perille!

    VastaaPoista