Joulupuuhia

Kesäkissa, toisin kuin moni muu meistä, ei kärsi joulustressistä. Se ei ahdistu ajatuksesta, että jouluun on aikaa enää niin ja niin monta päivää ja koti on edelleen siivoamatta, lahjat ostamatta, piparit ja pullat leipomatta, kuusi hakematta ja normaalisti niin tasaisina kuluvat tunnit, minuutit ja sekunnit tuntuvat katoavan aina vain kiihtyvän ja kiihtyvän kulkusten kilinän säestyksellä. Ei, kesäkissa sanoutuu kokonaan irti mokomasta hössötyksestä, eikä osallistu kodin jouluaskareisiin muutoin kuin seuraamalla etäisen kiinnostuneena, kun poltan sormeni sekä tulikuumaan rasva-siirappiseokseen piparkakkutaikinaa valmistaessani, että silitysrautaan silittäessäni joululiinoja, kompastun pölynimurinjohtoon kantaessani valtavaa pyykkivuorta ja manaan ilmoille kaikki tuntemani kirosanat huomatessani, että vaivalla ikkunaan virittämäni jouluvalot eivät toimi. Sen sijaan se makaa selällään saunan lauteilla pyöreänä kuin juovikas joulukinkku, eikä väräytä korvaa tai pitkää viiksikarvaakaan, kun koputan lasiin, saunan ovea jynssätessäni. Seison hetken ikkunan takana tuijottamassa sitä vain varmistuakseni, että elukka on edelleen elossa ja kadehdin sitä, kun se viimein ojentautuu nautinnolliseen venytykseen. "Kyllä eräiden kelpaa" mutisen ja jatkan raivokasta hinkkaamistani.

Ainut joulupuuha, johon kesäkissa suvaitsee osallistua, on joululahjojen paketointi. Sen utelias mieli ei voi vastustaa rapisevia joulupapereita ja kihartuvia lahjanauhoja. Kun kaivan paketointi tarpeet esiin ja asettaudun keittiön pyödän ääreen, kesäkissa valpastuu välittömästi. Se nousee saunan lauteilla täyteen mittaansa, pyyhkäisee tassullaan tuuheat viiksensä ojennukseen ja hyppää lattialle. Saunan oven alta luikerteleminen vaatii jo hieman akrobatiaa ja asettaa pienoisen haasteen sen alati pyöristyville muodoille. Kesäkissa tassuttelee keittiöön, asettautuu sievästi keskelle lattiaa istumaan ja luo minuun lempeän silmäyksen. Hetken se malttaa katsella vierestä teeskennellen välinpitämätöntä, mutta pian kiusaus käy ylivoimaiseksi. Notkeasti kesäkissa hyppää pöydälle ja iskee salamannopeasti tassunsa kiinni lähimpään lahjanarukerään. Kevyt kerä pyörähtää lattialle ja kesäkissa sinkoaa perään kuin luoti. Se paiskoo nopeasti rispaantuvaa kerää hurmioituneena ympäri lattiaa. Sen vihreät silmät välähtelevät kiihtymyksestä ja sen tuuheat niskakarvat ovat pörhöllään. "Sinustapa onkin paljon apua tässä touhussa" tiuskaisen ja nappaan narun nopeasti neulanteräviä kynsiä varoen. Mutta kesäkissaa ei niin vain lannisteta. Se siirtyy vaaniskelemaan tuolille ja suorittaa piilopaikastaan täsmäiskuja paketointipisteeseeni. Se pihistää lahjanarun lisäksi teippirullan, pureskelee narukiharoita valmiiden pakettien päältä, rypistää lahjapapereita ja aiheuttaa yleistä sekasortoa, kunnes saan tarpeekseni ja hätistän sen tuolilta kiljaisemalla "NYT ULOS!" Kesäkissa singahtaa keittiön ovesta häntä pulloharjana ja korvat luimussa. Jatkan paketointia hiljaisuudessa ja rauhassa. Kun lahjat on pakattu pukinkonttiin lähden etsimään kesäkissaa. Se löytyy saunan lauteilta täsmälleen samasta asennosta kuin aikaisemmin. Kuin joulurauhan ajatus kiteytettynä.

Kesää odotellessa

Kesäkissaa harmittaa. Se istuu olohuoneen ikkunalaudalla ja kiroilee. "Milloin tämä talvi oikein loppuu?" se kiljuu minulle. Kohautan avuttomana olkapäitäni: "en minä tälle mitään voi, en ole tästä vastuussa" vakuuttelen arasti. Kesäkissa mulkaisee minua hyytävästi vihreillä silmillään ja heilauttaa häntäänsä. Se on istunut samassa paikassa ikkunan edessä joka päivä jo usean kuukauden ajan tuijottaen muuttumatonta, lumen alle hautautunutta valtakuntaansa. Se kiristelee hampaitaan nähdessään aidalla istuvat pakkasen pörhistämät talitiaiset ja sen suusta purkautuu ärhäkkä säksätys, kun se huomaa yritteliään oravan kiipeilemässä lempipusikossaan. Tavoittamattomissa rellestävän saaliin katseleminen saa kesäkissan hermot kiristymään välillä niin äärimmillen, että tuntuu kuin ikkunalaudalle olisi viritetty pahaenteisesti tikittävä aikapommi. Kesäkissan kärsivällisyys alkaa olla lopussa. Se tahtoo jälleen tuntea lempeän kesätuulen viiksissään ja tuoreen ruohon tassujensa alla. Se tuntee itsensä vangiksi pienessä rivitalokaksiossamme ja kohtelee minua kuin epäoikeudenmukaista vanginvartijaa: halveksivasti ja kapinoiden.

Jännitettä purkaakseni yritän ehdottaa kesäkissalle tutustumista polkuanturoita nipistelevään talviulkoilukulttuuriin. Raotan takapihan ovea saadakseni kesäkissan kiinnostuksen heräämään. Se hyppääkin notkeasti tähystyspaikaltaan ja tassuttelee epäröimättä talvipäivään. Kiintoisat lumen ja jään tuoksut tavoittavat sen tiilenpunaisen nenän heti puisilla ulkorappusilla. Vielä muutama reipas askel alimmalta rapulta ja... Pysähdys. Kesäkissan kasvoille leviää epäuskoinen inhon ilme. Kun se hetkellisen järkytyksen aiheuttaman lamaannuksen jälkeen saa takaisin toimintakykynsä, voisin vaikka vannoa, että se materialisoituu takaisin olohuoneeseen nanosekunnissa, maata koskettamatta. Suljen oven kasvot punaisina tukahdutetusta naurusta. Kesäkissa nuolee kiivaasti kylmän ja märän lumen saastuttamia tassujaan. "Taitaa olla vielä liian viileää?" totean varovasti. Kesäkissa vilkaisee minua myrkyllinen katse silmissään. "Voit olla varma, että minä en tassullani ulos astu , ennen kuin olet hoitanut tuon valkoisen sotkun muualle" se sähähtää, nostaa nenänsä ja häntänsä kohti taivasta ja marssii tiehensä. Seuraan sitä hetken kuluttua makuuhuoneeseen ja löydän sen sängyn päältä nukkumasta. Se on käpertynyt pieneksi karvaiseksi keräksi villaisen huovan päälle. Sen kasvoilla on autuaan tyytyväinen hymy. Hivuttaudun sen viereen, painan pääni pehmoiselle kisunmasulle ja kuulostelen sen kehräystä. Hyrinän seasta erotan sen kesäisen päiväunen. Tunnen hetken itsekin auringon lämmön, viileän, mehevän mullan ja juuri heränneiden tulppaanien tuoksun ja kuulen sudenkorentojen ja mehiläisten surinan kukkapenkissä. Missä se kesä oikein viipyy? Me kesäkissan kanssa emme malttaisi enää odottaa.

Batmobile

Tie edessä näyttää käyvän entistäkin huonommaksi, kunnes viimein mutkan takana edessä on valtava hiekkamuuri suunnilleen siinä, missä kuuluisi olla tie. Bussi pysähtyy nytkähtäen. Väki purkautuu ulos autosta ja lähtee yksissä tuumin marssimaan mäkeä alas hiekkakasan varjoon istumaan. Näyttää siltä, että pysähdyksestä tulee pitkä. Astun ulos bussista polttavaan auringonpaisteeseen. Ilman täyttää kaivinkoneiden ja kuorma-autojen jyrinä ja punaisenruskea pöly, joka tunkeutuu joka paikkaan. Vilkaisen kelloa, on puolipäivä, kuumimmat hetket käsillä. Hikinorot valuvat ohimoillani ja raidoittavat pölyiset kasvoni seeprakuvioisiksi. Olemme olleet matkalla aamukahdeksasta alkaen. Tähän mennessä olemme ylittäneet kaksi jokea, ei kuitenkaan perinteisellä tavalla siltaa pitkin. Hämmästykseksemme bussi ylittää joen ajamalla muitta mutkitta suoraan veteen, virran poikki toiselle rannalle. Olemme joutuneet pysähtymään kaksi kertaa tien loppuessa yksinkertaisesti kesken. Matkan Phonsavanista Paksaniin kerrottiin kestävän reilut kuusi tuntia, mutta alan epäilla, josko olemme perillä ennen pimeää. Aurinko mollottaa armottomana tulipallona taivaalla. Kaivan vesipullon kassistani ja kaadan suuhuni suullisen. Vesi on kuumaa ja tunkkaista. Kaivinkone kauhoo tiilenpunaista hiekkaa kauhallisen toisensa perään, kasa ei silti näytä yhtään pienenevän. Kiedon päähäni huivin suojaksi auringolta ja istun hiekkakasan päälle odottamaan.

Vajaan tunnin kuluttua matka jatkuu. Pääsemme eteenpäin noin kaksikymmentä metriä, kunnes bussin takapyörä uppoaa hiekkaan. Vaikka bussi on nelivetoinen ja tuplapyörillä varustettu ihmeauto, on vastakaivettu pehmeä maa sille liikaa. Olemme jumissa, kaikki ulos bussista. Kuski ja apupoika kaivavat esiin lapiot ja hiekka lentelee komeissa kaarissa. Ei aikaakaan ja bussi saadaan irti, mutta edessä on uusi ongelma. Muutaman kymmenen metrin päässä kapealla tiellä on kuorma-auto, jonka hytti on paljonpuhuvasti nostettu kummalliseen kippiasentoon huoltotoiden ajaksi. Auton moottori ei ilmeisesti ole kestänyt jyrkän nousun ja pehmeän hiekan aiheuttamaa ponnistusta. Miehet touhuavat työkalujensa kanssa moottorin kimpussa ja edessä ajavasta kuorma-autosta vedetään vetoköyttä. Ohitse ei mahdu, ei auta kuin odottaa. Istumme kärsivällisesti bussissa, joka on muuttunut saunaksi. Edessäni istuva vanha rouva ihmettelee käsieni vaaleata ihoa. Hän silittelee ja taputtelee käsivarsiani ja nauraa. Hymyilemme ja nyökyttelemme toisillemme, kun vertailemme ihojemme väriä. Lopulta epäonninen kuorma-auto saadaan korjattua ja bussi on taas liikkeessä.

Illan pimennyttyä tie on muuttunut huonosta mutavellin täyttämäksi ojaksi. Se kiemurtelee jyrkänteiden reunalla viidakkoisessa vuoristossa. Bussi keikkuu hengenvaarallisesti puolelta toiselle ja viidakko tuntuu puristuvan molemmilta puolilta aina vaan lähemmäs ja lähemmäs. Suljen silmäni ja vaikka en olekaan uskonnollinen, rukoilen kaikkia olemassa olevia jumalia ja henkiolentoja säästämään henkipoloiseni. Edessäni istuva pikkupoika oksentaa lattialle ja tunnen kuinka takanani istuvat tarrautuvat penkkini selkänojaan. Tie jatkuu ja jatkuu. Auton valokeiloissa näkyvä polku katoaa aina uuden mutkan taakse ja tien reunan takaa näen välillä vilahduksen puiden latvoja ja niiden takana ei enää mitään, pelkkää tyhjyyttä ja pimeää.

Kun viidakkotie vihdoin loppuu, kello on jo yli kymmenen. Tie levenee ja ohitamme valaistuja kyliä. Väsymys painaa silmiä, selkää jomottaa ja takapuoli on pitkästä istumisesta tunnoton, mutta pahin näyttää olevan ohi. Bussi rytyyttelee poukkoillen eteenpäin ja pysähtyy kymmenen minuutin välein päästämään matkustajia ulos kyydistä. Kuski ja apupoika heittelevät pakaaseja ja riisisäkkejä alas kattotelineeltä ja jokainen pysähdys tuntuu kestävän pienen ikuisuuden. Ihmettelen miten matkustajat pystyvät tunnistamaan pysäkkinsä rikkumattomassa pimeydessä. Kun kello lähentelee puoltayotä edessäpäin näkyy taas valoa. Tien vieressä seisoo lamppua heiluttava mies. Bussi pysähtyy ja mies kapuaa sisään. Henkäisen pelästyksestä, kun näen miehen kainalosta sojottavan kiväärin. Siristän silmiäni kun mies tarkastelee meitä taskulamppunsa valossa ja lopulta nyökkää ja astuu ulos autosta viitaten kuskin mukaansa. Tuijotan tylsänä ikkunasta ulos ympäroivään pimeyteen. Olen niin väsynyt, että itkettää. Autossa on tunkkaista ja kuumaa ja voin huonosti. Emme ole syöneet aamun jälkeen mitään ja vatsa tuntuu tyhjältä kurisevalta onkalolta. Eikö tämä lopu koskaan? Miehet keskustelevat ulkona lampun valossa pitkään. Kuski soittaa muutaman puhelun ja lopulta astuu takaisin sisään autoon, osoittaa minua, laittaa yhteenliitetyt kätensä poskensa alle esittäen nukkuvaa ja nauraa. Kun hän kääntää auton ympäri ja lähtee ajamaan takaisin samaan suuntaan, josta olemme juuri tulleet epäuskon aalto pyyhkäisee ylitseni. Ei voi olla totta, mihin nyt? Ajettuamme muutaman kilometrin bussi pysähtyy tien laitaan. Kuski viittoilee meitä seuraamaan verkolla aidatun rakennuksen pihaan. Pimeästä ilmestyy nainen, joka hymyilee meille ystävällisesti. Olemme majatalossa. Meidät ohjataan huoneeseen, jossa on sänky ja vessasta löytyy suihku. Suihkussa tunnen kuinka helpotuksen kuumat kyyneleet sekoittuvat jääkylmään suihkuveteen. Peseytyminen ei ole koskaan tuntunut yhtä ihanalta.

Matka jatkuu aamulla puoli seitsemältä. Muutaman tunnin unen jälkeen, mieli on paljon valoisampi. Ajomatka Paksaniin kestää noin tunnin. Viimeinkin perillä ajattelen, kun bussi pysähtyy linja-autoasemalle. Olemme matkustaneet noin 200 kilometriä hieman vajaassa 24 tunnissa. Seisomme laukkuinemme asemalla ja tuijotamme syvän kunnioituksen vallassa pientä urheaa keltaista bussiamme, joka on viimeisen vuorokauden aikana venynyt uskomattomiin suorituksiin. Todellinen Batmobile!

Aikatauluista

Käsitys ajasta ja ajankulusta on Aasiassa erilainen. Aikaa on täällä kaikilla enemmän ja aikatauluja paljon vähemmän. Jos bussin pitäisi aikataulun mukaan lähteä puoli kymmeneltä, se lähtee ehkä ennen puoltapaivää ja jos ei lähde, kukaan ei hermostu. Kenellakään ei tunnu olevan paikkaa, jossa olisi aivan pakko olla juuri tietylla kellonlyomällä. Suomalainen matkailija taas vilkuilee kelloaan hermostuneena jo kahtakymmenta yli yhdeksän ja on asennossa valmiina lähtoon kolmea minuuttia vaille puoli. Kahtakymmentä vaille kymmenen hän tarkistaa lähtoajan muistikirjastaan viidennen kerran. Varttia vaille hän saapastelee kolmannen kerran pysäkilta tielle kurkistamaan, josko bussi olisi jo tulossa. Paikalliset ihmiset ovat tällävälin pistäneet pystyyn kemut. Kadunvarteen on pykätty nuotio, jolla hoyrytetään riisiä ja joku on kaivanut pakaaseistaan viskipullon. Tunnelma on katossa. Kymmeneltä suomalainen matkailija viimein uskaltautuu arasti kysäisemaan ruokailevilta paikallisilta, josko bussi mahtaa kohtapuoliin olla tulossa. Soonsoon! Pianpian! paikalliset nyokyttelevät hymyillen. Kun onnikka viimein vaappuu paikalle, suomalainen matkailija näyttää yhtä helpottuneelta, kun vapauduttuaan edellisestä spicycurry-ateriasta läheisen ravintolan naistenhuoneessa.

Istuessaan bussissa suomalainen matkailija selailee opaskirjaansa. Määränpäähän on hänen hämmästyksekseen matkaa ainoastaan 200 kilometria. Kuitenkin hänelle on kerrottu matkan kestävän 6 tuntia. Suomalainen matkailija hieraisee silmiään. Kun vihdoin päästään matkaan hän ymmartää syyn. Ensimmäisen poukkoilevan ja rämisevän kymmenkilometrisen jälkeen suomalaisen naama vihertää. Tie kulkee mutkitellen. Edessa on mutka oikealle, vasemmalle, tiukka mutka oikealle, vielä tiukempi vasemmalle, jyrkkä alamaki, jossa tie kiertyy itsensä ympäri oikealle. Silloin tälloin tai ehkä vähän useammmin tiessä on kuoppa, kolo, toyssy, reikä tai jokin muu kulkua haittaava este, kuten suuri kivi, kaatunut puu, lehmä tai sika, kana tai muu siipikarjan edustaja, parkkeerattu ajoneuvo tai maatalouskone tai laumoittain paikallisia lapsia vilkuttamassa iloisesti ikkunan takana ihmettelevälle matkailijalle.

Ihmetystä suomalaiselle aiheuttaa myos ohikiitävien kylien asukkaiden tapa toimittaa jopa yksityisimpiä asioitaankin naapurien ja ohiajavien katseiden alla. Siinä missä suomalainen pukeutuu suljettujen verhojen takana, peseytyy suihkuverhon ja hyvässä tapauksessa lukitun kylpyhuoneen oven takana, kylän asukkaat toimittavat arkisia askareitaan tienlaidassa, yhdessä muitten kanssa. Ruokaa, käsitoitä, tyokaluja ja muita tarve-esineitä valmistetaan asumusten edessä ja terasseilla isolla porukalla. Peseydytään ja pyykätään yhdessä yhteisellä kaivolla. TV:tä katsellaan, ruokaillaan ja ollaan yhdessä perheen ja ystävien kanssa ovet avoinna, niin että kuka vaan voi kävellä sisään ja liittyä seuraan. Miten eriskummallista miettii suomalainen matkailija ja sulkee silmänsä sulatellakseen asiaa. Matka jatkuu keikkuen ja poukkoillen.

Paiva paratiisissa

Heraan auringon paisteeseen ja aaltojen laiskaan loiskintaan. On lammin. Venyttelen nautinnollisesti ja kurkistan ulos majan ovesta. Kaunis paiva taanaankin. Kahvi on hyvaa ja vahvaa. Se herattaa minut lempeasti. Hedelmat ovat toinen toistaan varikkaampia ja makeampia. Aamiaisen jalkeen suuntaan rantaan. On ihanaa asua meren vieressa. Vaikka on viela aamu, aurinko polttaa, mutta vesi tuntuu viilealta unisella vartalolla.Pulahdan meren turkoosiin syliin ja jattaydyn aaltojen keinutettavaksi. Vesi on suolaista, kirkasta ja pistelee iholla. Naen pienten rapujen vilistavan pakoon potkivia ja tomistavia jalkojani. Aamupaiva vierahtaa rannalla. Iho paahtuu paiva paivalta ruskeammaksi ja merivesi porrottaa hiukset. Kun tulee liian kuuma siirryn puitten alle varjoon. Kirja toisen peraan kuluu rivi rivilta ohuemmaksi. Taalla on aikaa lukea.

Lounaaksi saadaan lisaa herkullisia hedelmia ja kahvia. Tutkin mielenkiinnolla muiden matkailijoiden jalkeensa jattamaa kirjavuorta. Kuinkahan kauan taalla pitaisi olla, etta ehtisi lukea nama kaikki...? Iltapaivalla, lahes kellontarkasti taivaan hanat aukeavat. Rankkasade piiskaa rantaa armottomasti. Kuuntelen kohinaa tyytyvaisena bungalowimme terassilta. Sade on lamminta ja kuuro kestaa vain hetken.

Hyttyset tulevat hieman ennen hamaraa. Silloin on paras vetaytya sisaan hyttysverkon suojiin lueskelemaan. Kokemus kymmenista kutiavista paukamista on opettanut minulle taman. Samassa heraavat viidakon siivekkaat ja rapylajalkaiset sirkuttajat ja kurnuttajat. Ne aloittavat koko yon kestavan aariansa heti pimean tullen. Kuuntelen sita joka ilta yhta lumoutuneena. Nuo nakymattomat laulajat saavat minut todella uskomaan, etta olen tropiikissa kaukana kotoa.

Illalliseksi saadaan nuudeleita, vihanneksia, kananmunaa ja pahkinoita. Annos on taidolla maustettu makeaksi, suolaiseksi ja tuliseksi. Herkullista. Paikallinen jaakylma olut viilentaa suun poltetta. Pienet kissanpennut juoksentelevat ympari ravintolan terassia. Ne saavat minut hymyilemaan ja kaipaamaan kotiin jaaneita viiksekkaita kavereitani. Ujo koiranpentu ei viela tanaankaan uskalla tulla rapsuteltavaksi, mutta katselee meita taas muutaman askeleen lahempaa kuin edellisena iltana.

Illallisen jalkeen istun majan terassilla ja kuuntelen yota. Katselen gekkojen kipitysta katossa. On edelleen lammin, lahes kuuma. Mietin mahtaisiko oinen merivesi viilentaa. Taskulampun valossa rannan vilkas yoelama paljastuu. Pikkuruiset ja joskus jopa oman nyrkkini kokoiset ravut jahmettyvat kirkkaan valon aiheuttamasta jarkytyksesta suolapatsaiksi. Vesi tuntuu lampimalta, kuin kylpyvetta. Tahtitaivas on uskomaton, varsinkin kun bungalowikylan sahkot katkeavat viimeistaan kello yksitoista. Taalla elamanrytmi on erilainen. Pimeassa tahdet erottuvat paljon tarkemmin. Niita on tuhansia ja taas tuhansia. On aika menna nukkumaan.

Muovipussiviha ja ekokassiylimielisyys

Maapallo hautautuu muoviin. Ikuiset, katoamattomat muovimassat tukahduttavat sen hitaasti alleen. Vielä lukemattomien sukupolvien jälkeen meidän olemassaolostamme muistuttavat erilaisten muovisten tarve-esineiden raadot. Dyyneittäin shampoo- ja hoitoainepulloja, kertakäyttövaippoja, hedelmä-, vihannes-, leikkele- ja kokolihapakkauksia, cd- ja dvd-koteloita, kaikki pakattuina siististi muovipussinyytteihin ja säkkeihin. Lokkien tökkiminä vuorina ne hallitsevat maisemaa vielä kauan sen jälkeen, kun itse olemme palanneet äiti maan syliin, hajonneet mullaksi ja tomuksi. Tulevaisuuden ihminen saattaa arkeologisilla kaivauksilla poimia käteensä esimerkiksi maailmankaikkeuden turhimman keittiökapistuksen, kananmunankeltuaisenerottimen ja raapia hämillään päätänsä. Mikäköhän tämänkin tarkoitus on muinaiselle ihmiselle ollut...

Tiedän omassa kulutuskäyttäytymisessäni olevan paljon korjattavaa ja huomaan siinä tiettyjä ristiriitaisuuksia. On olemassa asioita, jotka turhuudestaankin huolimatta saavat minut sulkemaan silmäni ekonäkökulmilta ja jotka hetkittäin pistelevät omaatuntoani. Saatan helposti antautua kulustushysterian valtaan ja ostaa kymmenillä, joskus jopa sadoilla euroilla täysin tarpeetonta, mutta niin ihanaa tilpehööriä uhraamatta ajatustakaan muovimassoille, energiantuhlaukselle ja muille maailmanlopun uhkakuville. Silti pitkinä unettomina öinä muovin hajoamattomuuden dilemma pitää minua valveilla.

Olen aina suhtautunut muovipusseihin vihamielisesti. Tiskiallaskaappi on keittiöni harmaata aluetta, joka aiheuttaa minulle jatkuvaa päänvaivaa. Yritän välttää muovipussien käyttämistä ja ostamista kaikissa tilanteissa, mutta silti ne pirut sikiävät allaskaapissa ja kaksi hienoa MUOVISTA muovipussinsäilytyshäkkyrää pullistelevat jatkuvasti täysinä. Olen vuosia kantanut käsilaukussani hienoa kankaista ekokassikokoelmaani ja kosmista hyvää oloa ja hienoista ylimielisyyttä tuntien heittänyt kassin tiskille myyjän tarjotessa minulle muovista kaupan logolla varustettua pussinperkelettä. "Ei kiitos, en tarvitse pussia" totean ja vilkaisen myyjää alta kulmieni pakatessani ostoksiani. Ja silti, vuosien välttelyn jälkeen, minulla on edelleen tiskialtaani alla kahmalokaupalla muovikasseja, raivostuttavia pieniä pussukoita, joita ei voi käyttää edes roskapusseina ja jotka ovat kulkeneet mukanani asunnosta toiseen, koska niitä ei voi silti heittää menemään. Pelkällä olemassaolollaan ne muistuttavat minua päivittäin muovin ikuisuudesta. Tunnen polttavaa tarvetta tehdä asialle jotain. Vaikka kausittainen ja välillä hyvinkin aggressiivinen taisteluni muovipussien ylivaltaa vastaan onkin pientä näpertelyä maailman ympäristöongelmien mittakaavassa, se on silti pisara valtameressä. Ja niistähän ne meret muodostuvat.

Lasiseinä

Pieni valkoinen kapseli erottaa minut siitä maailmasta, jossa eletään lasiseinän takana. Sinne eivät maailmanmyrskyt ulotu, mikään ei kosketa. Seinä on äänieristetty, valaistu harmaalla valolla. Sen läpi värit näyttävät kalpeilta, ääriviivat sameilta ja äänet kuuluvat kaukaa. Sen läpi näkee, kun muut nauravat, itkevät, juhlivat, rakastavat; elävät, mutta sen seinän taakse elämä ei ulotu. Se ei saa otetta lämpimillä, kultaisilla käsillään, sillä seinä paksu ja sen sijainti on salattu. Sen takana elävillä ei ole osaa, ei arpaa.

Joinakin päivinä tuntuu, että seinä on ohuempi. Tuntuu, että jos sitä löisi nyrkillä kovaa, se hajoaisi, mutta hiljaisuuteen tottuneet korvat pelkäävät särkyvän lasin kovaa ääntä. Niinpä jään lasin taakse. Ryömin kauemmaksi, sinne missä on vielä hämärämpää ja hiljaista. Jään odottamaan, että lasi katoaa.