perjantai 18. joulukuuta 2009

Batmobile



Tie edessä näyttää käyvän entistäkin huonommaksi, kunnes viimein mutkan takana edessä on valtava hiekkamuuri suunnilleen siinä, missä kuuluisi olla tie. Bussi pysähtyy nytkähtäen. Väki purkautuu ulos autosta ja lähtee yksissä tuumin marssimaan mäkeä alas hiekkakasan varjoon istumaan. Näyttää siltä, että pysähdyksestä tulee pitkä. Astun ulos bussista polttavaan auringonpaisteeseen. Ilman täyttää kaivinkoneiden ja kuorma-autojen jyrinä ja punaisenruskea pöly, joka tunkeutuu joka paikkaan. Vilkaisen kelloa, on puolipäivä, kuumimmat hetket käsillä. Hikinorot valuvat ohimoillani ja raidoittavat pölyiset kasvoni seeprakuvioisiksi. Olemme olleet matkalla aamukahdeksasta alkaen. Tähän mennessä olemme ylittäneet kaksi jokea, ei kuitenkaan perinteisellä tavalla siltaa pitkin. Hämmästykseksemme bussi ylittää joen ajamalla muitta mutkitta suoraan veteen, virran poikki toiselle rannalle. Olemme joutuneet pysähtymään kaksi kertaa tien loppuessa yksinkertaisesti kesken. Matkan Phonsavanista Paksaniin kerrottiin kestävän reilut kuusi tuntia, mutta alan epäilla, josko olemme perillä ennen pimeää. Aurinko mollottaa armottomana tulipallona taivaalla. Kaivan vesipullon kassistani ja kaadan suuhuni suullisen. Vesi on kuumaa ja tunkkaista. Kaivinkone kauhoo tiilenpunaista hiekkaa kauhallisen toisensa perään, kasa ei silti näytä yhtään pienenevän. Kiedon päähäni huivin suojaksi auringolta ja istun hiekkakasan päälle odottamaan.

Vajaan tunnin kuluttua matka jatkuu. Pääsemme eteenpäin noin kaksikymmentä metriä, kunnes bussin takapyörä uppoaa hiekkaan. Vaikka bussi on nelivetoinen ja tuplapyörillä varustettu ihmeauto, on vastakaivettu pehmeä maa sille liikaa. Olemme jumissa, kaikki ulos bussista. Kuski ja apupoika kaivavat esiin lapiot ja hiekka lentelee komeissa kaarissa. Ei aikaakaan ja bussi saadaan irti, mutta edessä on uusi ongelma. Muutaman kymmenen metrin päässä kapealla tiellä on kuorma-auto, jonka hytti on paljonpuhuvasti nostettu kummalliseen kippiasentoon huoltotoiden ajaksi. Auton moottori ei ilmeisesti ole kestänyt jyrkän nousun ja pehmeän hiekan aiheuttamaa ponnistusta. Miehet touhuavat työkalujensa kanssa moottorin kimpussa ja edessä ajavasta kuorma-autosta vedetään vetoköyttä. Ohitse ei mahdu, ei auta kuin odottaa. Istumme kärsivällisesti bussissa, joka on muuttunut saunaksi. Edessäni istuva vanha rouva ihmettelee käsieni vaaleata ihoa. Hän silittelee ja taputtelee käsivarsiani ja nauraa. Hymyilemme ja nyökyttelemme toisillemme, kun vertailemme ihojemme väriä. Lopulta epäonninen kuorma-auto saadaan korjattua ja bussi on taas liikkeessä.

Illan pimennyttyä tie on muuttunut huonosta mutavellin täyttämäksi ojaksi. Se kiemurtelee jyrkänteiden reunalla viidakkoisessa vuoristossa. Bussi keikkuu hengenvaarallisesti puolelta toiselle ja viidakko tuntuu puristuvan molemmilta puolilta aina vaan lähemmäs ja lähemmäs. Suljen silmäni ja vaikka en olekaan uskonnollinen, rukoilen kaikkia olemassa olevia jumalia ja henkiolentoja säästämään henkipoloiseni. Edessäni istuva pikkupoika oksentaa lattialle ja tunnen kuinka takanani istuvat tarrautuvat penkkini selkänojaan. Tie jatkuu ja jatkuu. Auton valokeiloissa näkyvä polku katoaa aina uuden mutkan taakse ja tien reunan takaa näen välillä vilahduksen puiden latvoja ja niiden takana ei enää mitään, pelkkää tyhjyyttä ja pimeää.

Kun viidakkotie vihdoin loppuu, kello on jo yli kymmenen. Tie levenee ja ohitamme valaistuja kyliä. Väsymys painaa silmiä, selkää jomottaa ja takapuoli on pitkästä istumisesta tunnoton, mutta pahin näyttää olevan ohi. Bussi rytyyttelee poukkoillen eteenpäin ja pysähtyy kymmenen minuutin välein päästämään matkustajia ulos kyydistä. Kuski ja apupoika heittelevät pakaaseja ja riisisäkkejä alas kattotelineeltä ja jokainen pysähdys tuntuu kestävän pienen ikuisuuden. Ihmettelen miten matkustajat pystyvät tunnistamaan pysäkkinsä rikkumattomassa pimeydessä. Kun kello lähentelee puoltayotä edessäpäin näkyy taas valoa. Tien vieressä seisoo lamppua heiluttava mies. Bussi pysähtyy ja mies kapuaa sisään. Henkäisen pelästyksestä, kun näen miehen kainalosta sojottavan kiväärin. Siristän silmiäni kun mies tarkastelee meitä taskulamppunsa valossa ja lopulta nyökkää ja astuu ulos autosta viitaten kuskin mukaansa. Tuijotan tylsänä ikkunasta ulos ympäroivään pimeyteen. Olen niin väsynyt, että itkettää. Autossa on tunkkaista ja kuumaa ja voin huonosti. Emme ole syöneet aamun jälkeen mitään ja vatsa tuntuu tyhjältä kurisevalta onkalolta. Eikö tämä lopu koskaan? Miehet keskustelevat ulkona lampun valossa pitkään. Kuski soittaa muutaman puhelun ja lopulta astuu takaisin sisään autoon, osoittaa minua, laittaa yhteenliitetyt kätensä poskensa alle esittäen nukkuvaa ja nauraa. Kun hän kääntää auton ympäri ja lähtee ajamaan takaisin samaan suuntaan, josta olemme juuri tulleet epäuskon aalto pyyhkäisee ylitseni. Ei voi olla totta, mihin nyt? Ajettuamme muutaman kilometrin bussi pysähtyy tien laitaan. Kuski viittoilee meitä seuraamaan verkolla aidatun rakennuksen pihaan. Pimeästä ilmestyy nainen, joka hymyilee meille ystävällisesti. Olemme majatalossa. Meidät ohjataan huoneeseen, jossa on sänky ja vessasta löytyy suihku. Suihkussa tunnen kuinka helpotuksen kuumat kyyneleet sekoittuvat jääkylmään suihkuveteen. Peseytyminen ei ole koskaan tuntunut yhtä ihanalta.

Matka jatkuu aamulla puoli seitsemältä. Muutaman tunnin unen jälkeen, mieli on paljon valoisampi. Ajomatka Paksaniin kestää noin tunnin. Viimeinkin perillä ajattelen, kun bussi pysähtyy linja-autoasemalle. Olemme matkustaneet noin 200 kilometriä hieman vajaassa 24 tunnissa. Seisomme laukkuinemme asemalla ja tuijotamme syvän kunnioituksen vallassa pientä urheaa keltaista bussiamme, joka on viimeisen vuorokauden aikana venynyt uskomattomiin suorituksiin. Todellinen Batmobile!

maanantai 7. joulukuuta 2009

Aikatauluista


Käsitys ajasta ja ajankulusta on Aasiassa erilainen. Aikaa on täällä kaikilla enemmän ja aikatauluja paljon vähemmän. Jos bussin pitäisi aikataulun mukaan lähteä puoli kymmeneltä, se lähtee ehkä ennen puoltapaivää ja jos ei lähde, kukaan ei hermostu. Kenellakään ei tunnu olevan paikkaa, jossa olisi aivan pakko olla juuri tietylla kellonlyomällä. Suomalainen matkailija taas vilkuilee kelloaan hermostuneena jo kahtakymmenta yli yhdeksän ja on asennossa valmiina lähtoon kolmea minuuttia vaille puoli. Kahtakymmentä vaille kymmenen hän tarkistaa lähtoajan muistikirjastaan viidennen kerran. Varttia vaille hän saapastelee kolmannen kerran pysäkilta tielle kurkistamaan, josko bussi olisi jo tulossa. Paikalliset ihmiset ovat tällävälin pistäneet pystyyn kemut. Kadunvarteen on pykätty nuotio, jolla hoyrytetään riisiä ja joku on kaivanut pakaaseistaan viskipullon. Tunnelma on katossa. Kymmeneltä suomalainen matkailija viimein uskaltautuu arasti kysäisemaan ruokailevilta paikallisilta, josko bussi mahtaa kohtapuoliin olla tulossa. Soonsoon! Pianpian! paikalliset nyokyttelevät hymyillen. Kun onnikka viimein vaappuu paikalle, suomalainen matkailija näyttää yhtä helpottuneelta, kun vapauduttuaan edellisestä spicycurry-ateriasta läheisen ravintolan naistenhuoneessa.

Istuessaan bussissa suomalainen matkailija selailee opaskirjaansa. Määränpäähän on hänen hämmästyksekseen matkaa ainoastaan 200 kilometria. Kuitenkin hänelle on kerrottu matkan kestävän 6 tuntia. Suomalainen matkailija hieraisee silmiään. Kun vihdoin päästään matkaan hän ymmartää syyn. Ensimmäisen poukkoilevan ja rämisevän kymmenkilometrisen jälkeen suomalaisen naama vihertää. Tie kulkee mutkitellen. Edessa on mutka oikealle, vasemmalle, tiukka mutka oikealle, vielä tiukempi vasemmalle, jyrkkä alamaki, jossa tie kiertyy itsensä ympäri oikealle. Silloin tälloin tai ehkä vähän useammmin tiessä on kuoppa, kolo, toyssy, reikä tai jokin muu kulkua haittaava este, kuten suuri kivi, kaatunut puu, lehmä tai sika, kana tai muu siipikarjan edustaja, parkkeerattu ajoneuvo tai maatalouskone tai laumoittain paikallisia lapsia vilkuttamassa iloisesti ikkunan takana ihmettelevälle matkailijalle.

Ihmetystä suomalaiselle aiheuttaa myos ohikiitävien kylien asukkaiden tapa toimittaa jopa yksityisimpiä asioitaankin naapurien ja ohiajavien katseiden alla. Siinä missä suomalainen pukeutuu suljettujen verhojen takana, peseytyy suihkuverhon ja hyvässä tapauksessa lukitun kylpyhuoneen oven takana, kylän asukkaat toimittavat arkisia askareitaan tienlaidassa, yhdessä muitten kanssa. Ruokaa, käsitoitä, tyokaluja ja muita tarve-esineitä valmistetaan asumusten edessä ja terasseilla isolla porukalla. Peseydytään ja pyykätään yhdessä yhteisellä kaivolla. TV:tä katsellaan, ruokaillaan ja ollaan yhdessä perheen ja ystävien kanssa ovet avoinna, niin että kuka vaan voi kävellä sisään ja liittyä seuraan. Miten eriskummallista miettii suomalainen matkailija ja sulkee silmänsä sulatellakseen asiaa. Matka jatkuu keikkuen ja poukkoillen.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Paiva paratiisissa



Heraan auringon paisteeseen ja aaltojen laiskaan loiskintaan. On lammin. Venyttelen nautinnollisesti ja kurkistan ulos majan ovesta. Kaunis paiva taanaankin. Kahvi on hyvaa ja vahvaa. Se herattaa minut lempeasti. Hedelmat ovat toinen toistaan varikkaampia ja makeampia. Aamiaisen jalkeen suuntaan rantaan. On ihanaa asua meren vieressa. Vaikka on viela aamu, aurinko polttaa, mutta vesi tuntuu viilealta unisella vartalolla.Pulahdan meren turkoosiin syliin ja jattaydyn aaltojen keinutettavaksi. Vesi on suolaista, kirkasta ja pistelee iholla. Naen pienten rapujen vilistavan pakoon potkivia ja tomistavia jalkojani. Aamupaiva vierahtaa rannalla. Iho paahtuu paiva paivalta ruskeammaksi ja merivesi porrottaa hiukset. Kun tulee liian kuuma siirryn puitten alle varjoon. Kirja toisen peraan kuluu rivi rivilta ohuemmaksi. Taalla on aikaa lukea.

Lounaaksi saadaan lisaa herkullisia hedelmia ja kahvia. Tutkin mielenkiinnolla muiden matkailijoiden jalkeensa jattamaa kirjavuorta. Kuinkahan kauan taalla pitaisi olla, etta ehtisi lukea nama kaikki...? Iltapaivalla, lahes kellontarkasti taivaan hanat aukeavat. Rankkasade piiskaa rantaa armottomasti. Kuuntelen kohinaa tyytyvaisena bungalowimme terassilta. Sade on lamminta ja kuuro kestaa vain hetken.

Hyttyset tulevat hieman ennen hamaraa. Silloin on paras vetaytya sisaan hyttysverkon suojiin lueskelemaan. Kokemus kymmenista kutiavista paukamista on opettanut minulle taman. Samassa heraavat viidakon siivekkaat ja rapylajalkaiset sirkuttajat ja kurnuttajat. Ne aloittavat koko yon kestavan aariansa heti pimean tullen. Kuuntelen sita joka ilta yhta lumoutuneena. Nuo nakymattomat laulajat saavat minut todella uskomaan, etta olen tropiikissa kaukana kotoa.

Illalliseksi saadaan nuudeleita, vihanneksia, kananmunaa ja pahkinoita. Annos on taidolla maustettu makeaksi, suolaiseksi ja tuliseksi. Herkullista. Paikallinen jaakylma olut viilentaa suun poltetta. Pienet kissanpennut juoksentelevat ympari ravintolan terassia. Ne saavat minut hymyilemaan ja kaipaamaan kotiin jaaneita viiksekkaita kavereitani. Ujo koiranpentu ei viela tanaankaan uskalla tulla rapsuteltavaksi, mutta katselee meita taas muutaman askeleen lahempaa kuin edellisena iltana.

Illallisen jalkeen istun majan terassilla ja kuuntelen yota. Katselen gekkojen kipitysta katossa. On edelleen lammin, lahes kuuma. Mietin mahtaisiko oinen merivesi viilentaa. Taskulampun valossa rannan vilkas yoelama paljastuu. Pikkuruiset ja joskus jopa oman nyrkkini kokoiset ravut jahmettyvat kirkkaan valon aiheuttamasta jarkytyksesta suolapatsaiksi. Vesi tuntuu lampimalta, kuin kylpyvetta. Tahtitaivas on uskomaton, varsinkin kun bungalowikylan sahkot katkeavat viimeistaan kello yksitoista. Taalla elamanrytmi on erilainen. Pimeassa tahdet erottuvat paljon tarkemmin. Niita on tuhansia ja taas tuhansia. On aika menna nukkumaan.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Muovipussiviha ja ekokassiylimielisyys

Maapallo hautautuu muoviin. Ikuiset, katoamattomat muovimassat tukahduttavat sen hitaasti alleen. Vielä lukemattomien sukupolvien jälkeen meidän olemassaolostamme muistuttavat erilaisten muovisten tarve-esineiden raadot. Dyyneittäin shampoo- ja hoitoainepulloja, kertakäyttövaippoja, hedelmä-, vihannes-, leikkele- ja kokolihapakkauksia, cd- ja dvd-koteloita, kaikki pakattuina siististi muovipussinyytteihin ja säkkeihin. Lokkien tökkiminä vuorina ne hallitsevat maisemaa vielä kauan sen jälkeen, kun itse olemme palanneet äiti maan syliin, hajonneet mullaksi ja tomuksi. Tulevaisuuden ihminen saattaa arkeologisilla kaivauksilla poimia käteensä esimerkiksi maailmankaikkeuden turhimman keittiökapistuksen, kananmunankeltuaisenerottimen ja raapia hämillään päätänsä. Mikäköhän tämänkin tarkoitus on muinaiselle ihmiselle ollut...

Tiedän omassa kulutuskäyttäytymisessäni olevan paljon korjattavaa ja huomaan siinä tiettyjä ristiriitaisuuksia. On olemassa asioita, jotka turhuudestaankin huolimatta saavat minut sulkemaan silmäni ekonäkökulmilta ja jotka hetkittäin pistelevät omaatuntoani. Saatan helposti antautua kulustushysterian valtaan ja ostaa kymmenillä, joskus jopa sadoilla euroilla täysin tarpeetonta, mutta niin ihanaa tilpehööriä uhraamatta ajatustakaan muovimassoille, energiantuhlaukselle ja muille maailmanlopun uhkakuville. Silti pitkinä unettomina öinä muovin hajoamattomuuden dilemma pitää minua valveilla.

Olen aina suhtautunut muovipusseihin vihamielisesti. Tiskiallaskaappi on keittiöni harmaata aluetta, joka aiheuttaa minulle jatkuvaa päänvaivaa. Yritän välttää muovipussien käyttämistä ja ostamista kaikissa tilanteissa, mutta silti ne pirut sikiävät allaskaapissa ja kaksi hienoa MUOVISTA muovipussinsäilytyshäkkyrää pullistelevat jatkuvasti täysinä. Olen vuosia kantanut käsilaukussani hienoa kankaista ekokassikokoelmaani ja kosmista hyvää oloa ja hienoista ylimielisyyttä tuntien heittänyt kassin tiskille myyjän tarjotessa minulle muovista kaupan logolla varustettua pussinperkelettä. "Ei kiitos, en tarvitse pussia" totean ja vilkaisen myyjää alta kulmieni pakatessani ostoksiani. Ja silti, vuosien välttelyn jälkeen, minulla on edelleen tiskialtaani alla kahmalokaupalla muovikasseja, raivostuttavia pieniä pussukoita, joita ei voi käyttää edes roskapusseina ja jotka ovat kulkeneet mukanani asunnosta toiseen, koska niitä ei voi silti heittää menemään. Pelkällä olemassaolollaan ne muistuttavat minua päivittäin muovin ikuisuudesta. Tunnen polttavaa tarvetta tehdä asialle jotain. Vaikka kausittainen ja välillä hyvinkin aggressiivinen taisteluni muovipussien ylivaltaa vastaan onkin pientä näpertelyä maailman ympäristöongelmien mittakaavassa, se on silti pisara valtameressä. Ja niistähän ne meret muodostuvat.

maanantai 10. elokuuta 2009

Lasiseinä


Pieni valkoinen kapseli erottaa minut siitä maailmasta, jossa eletään lasiseinän takana. Sinne eivät maailmanmyrskyt ulotu, mikään ei kosketa. Seinä on äänieristetty, valaistu harmaalla valolla. Sen läpi värit näyttävät kalpeilta, ääriviivat sameilta ja äänet kuuluvat kaukaa. Sen läpi näkee, kun muut nauravat, itkevät, juhlivat, rakastavat; elävät, mutta sen seinän taakse elämä ei ulotu. Se ei saa otetta lämpimillä, kultaisilla käsillään, sillä seinä paksu ja sen sijainti on salattu. Sen takana elävillä ei ole osaa, ei arpaa.

Joinakin päivinä tuntuu, että seinä on ohuempi. Tuntuu, että jos sitä löisi nyrkillä kovaa, se hajoaisi, mutta hiljaisuuteen tottuneet korvat pelkäävät särkyvän lasin kovaa ääntä. Niinpä jään lasin taakse. Ryömin kauemmaksi, sinne missä on vielä hämärämpää ja hiljaista. Jään odottamaan, että lasi katoaa.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Kuume nousussa


Matkakuume on taas nousussa. Koko eilisen illan vietin keittiön pöydälle levitettyjen lukuisien matkaoppaiden parissa. Kirjoittelin muistilistoja, vertailin guesthouseja (missä sänkykaverina pelkästään oma kulta, eikä komppania selkärangattomia kauhuja), hiekkarantoja (onko kirppuja, entä meduusoita tai muita vihollisia näkyvissä, kuinka valkoista on hiekka, kirkasta vesi ja onko rantatuolit säädetty optimaaliselle etäisyydelle vesirajasta, sekä rantabaarista katsoen) ja reittejä (toimittaako bussin virkaa neljä pyörää ja perunalaarin käsittävä rakennelma, muistuttaako maantie maamiinojen koelaukaisukenttää, onko liian toiveikasta odottaa, että perille seuraavaan, 150 kilometrin päässä sijaitsevaan kohteeseen saavutaan alle vuorokaudessa). Aivoni toimittavat jatkuvalla syötöllä laskutoimituksia: kuinka monta Thaimaan Bahtia saan Eurolla, jos maksan yhdestä yöstä guesthousessa 35 000 Kipiä, onko se paljon vai vähän, riittääkö kahdeksan dollaria iltaan Phnom Penissa...

Harmittelin tänään viisi minuuttia yli kuuden aikaan iltapäivällä ovenkahvaa nykiessäni Suomen postilaitoksen rappiotilaa. Pitävät pirut uutta nettihuutokaupasta ostamaani rinkkaa siellä panttivankina. Koepakkaus pitänee jättää huomiseen. Edessä on suuri ja jännittävä arvonta: mitkä vaatekappaleet, hygieniatuotteet ja muut tarve-esineet pääsevät mukaan edustamaan minua maailmalle. Vatsaa jo oikein nipistelee jännityksestä. Illan päätteeksi tuijottelin viime tammikuisen Kuubanmatkan kuvia kaihoisan musiikin säestyksellä. Vielä 16 viikkoa ja kaksi päivää pitää odottaa hyväilevän lämpimiä, pimeitä öitä, katuravintolasta kantautuvaa musiikkia ja vieraskielistä puhetta, eksoottisten hedelmien makeaa ja ruokien mausteista tuoksua, uusia kokemuksia, elämyksiä, värejä, makuja ja tunteita. Miten maailma voi joskus tuntua olevan niin kaukana, vaikka itse olen siinä koko ajan. Tai niin ne väittää...

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Avoliitossa lihakimpaleen kanssa

Elän yhteistaloudessa kolmen tinkimättömän lihansyöjän kanssa. Ne ja niitten kinkut, pihvit, pullat ja kepakot vastaan minun porkkanat, linssit, pavut ja tofut. Kahta jäsentä en edes yritä omalle vegelinjalleni käännyttää. Felinae-heimon edustaja ei ruoansulatukselleen ja luonnolleen mitään voi. Miksi siis tuhlata energiaa. Jäljelle jää yksi muriseva pihvinpurija...

Neuvokkaana naisena olen kehittänyt keinon päästä tässä alivoimatilanteessa niskan päälle. Olen päävastuullinen taloutemme kauppaostoksista ja ruoanvalmistuksesta. Keittiöni tarjoilee asiakkaalleen ainoastaan herkullista, kevyttä ja ravitsevaa kasvisruokaa. Paista itse pihvisi, jos niitä kaipaat. Hae kaupasta ja paista! uhoan ja heristän soppakauhaa tomerasti. Jos tulet kuitenkin toisiin ajatuksiin, täällä on sinulle lautasellinen intialaisin maustein terästettyä kasvismasalaa. Maistuisiko naan-leipä kylkeen? ;)

tiistai 16. kesäkuuta 2009

Rakkaussuhde


Minulla on suhde. Intohimoinen rakkaussuhde. Oikeastaan minulla on niitä useita, moniin eri miehiin. Heidän seuransa on minulle korvaamatonta, varsinkin tällaisina kylminä sadepäivinä. Käperryn heidän kanssaan sohvalle torkkupeiton alle ja nautin.

Tärkein heistä, minulle rakkain, on pyöreämahainen, suloinen tohtori Daruwallah, jolla on hyväntuoksuiset talkitut varpaat ja vilkas mielikuvitus. Hän on ottanut elämäntehtäväkseen kääpiöiden veren tutkimisen ja hänen sydämensä kuuluu sirkuksen sahanpuruntuoksuiseen maailmaan. Tohtori asuu perheineen Kanadassa, mutta palaa joskus juurilleen kiihkeään Intiaan. Kerran kelpo tohtorini joutui törmäyskurssille kylmäverisen murhaajan kanssa. Sydäntäni kylmää vieläkin, kun muistelen sitä tarinaa...

Suhteeni heiväröiseen, lähes läpikuultavaan Owen Meanyyn käy joskus korvien päälle. Vaikka Owen on varreltaan pieni, hänen äänensä on suuri, suorastaan raastava. Kun Owen puhuu minulle, hänen sanansa piirtyvät korvakäytäviini SUURIN PAINOKIRJAIMIN. Tiedän, että jonain päivänä Owen tekee vielä suuria tekoja, jotka voivat jopa pelastaa ihmishenkiä. Hän on arjen sankari omalla vaatimattomalla, mutta kauas kuuluvalla tavallaan ja siksi minä ihailen häntä suuresti, rakastan uskollisesti ja hellästi.

Ihmishenkiä, monia äitejä ja heidän lapsiaan, pelasti myös Homer Wells, eivätkä hänen ansionsa jääneet ainoastaan lääketieteen saralle. Hän menestyi myös siiderintekijänä, omenatilan johtajana, rakastajana, isänä ja ystävänä. Nostan hattuani Homerille ja hänen lempeälle isähahmolleen Wilbur Larchille, joka eetterihuurujen läpi johdatti Homeria kasvamaan tehtävään ja löytämään sen paikan, johon hänet on tarkoitettu.

Joskus kutsun seuraani myös hurmaavan näyttelijälahjakkuuden Jack Burnsin, jonka isä katosi, televisiotoimittaja Patrick Wallingfordin, jolta katosi jotain muuta, historianopettaja/kirjailijan, joka rakastui parhaan ystävänsä vaimoon, joka rakastui miehensä parhaaseen ystävään, joka rakasti painimista, muusta ei ottanut selvää. Tunnen suurta vetoa Fred "Juksu" Trumperiin, jonka elämää mutkistavat mm. mutkainen virtsaputki ja muinaisalanorjankieli, kaipaan toimeliasta T.S. Garpia ja kauhistelen John Berrya, joka rakastaa omaa sisartaan. Kunpa saisin kahvipöytääni vielä miehen, joka tässä kuorossa heiluttaa tahtipuikkoa. Oi suuri ja mahtava John Irving, penni ajatuksistasi!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Kesäkissa


Kesäkissa istuu takapihalla tihkusateessa tuijan alla. Tule jo sisälle, komennan, täällä sataa. En tule! kesäkissa tuijottaa minua tiukasti vihreillä silmillään. Tulisit nyt, pitäisi ovi laittaa kiinni, kun ollaan lähdössä, et kai sinä tänne ulos halua jäädä moneksi tunniksi, jatkan maanitteluani. Kesäkissa nytkäyttää olkapäitään ja ryömii syvemmälle puskaan. En tule! Seison neuvottomana märässä nurmikossa. Vuosi sitten, kun pakkasin karvakorvat kantokoppaan ja muutin kerrostalosta avomieheni luo rivitaloasuntoon, jossa on oma pieni piha, tämä pieni kehruukone ei uskaltautunut, kuin oven raosta hieman kurkistamaan ja haistelemaan suuren maailman tuoksuja. Nyt se on muuttanut pihalle asumaan. Sen valtakauden aikana perhosten, hyttysten, kärpästen ja kaikenlaisten muiden korriaisten ja örkkimörkkien kuolleisuusprosentti on kasvanut pihallamme eksponentiaalisesti. Myös naapuruston oravat ovat oppineet, että jos laskevat pienet käpälänsä tontillemme, tiedossa on kylmää kyytiä. Tuijan alla asuu vaara, saalistaja, jolla on aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa... Tule nyt, tai tulen hakemaan, kärsivällisyyteni on jo koetuksella. Lopulta minulla välähtää. Kipaisen sisälle ja haen ihanasti rapisevan rasian, joka sisältää makoisia kisukaramelleja. Jos nyt tulet sisälle, saat namin, houkuttelen ja ravistelen rasiaa. Tuijan oksat heilahtavat. Otan vähintään kolme, enkä olisi täällä sateessa muutenkaan viitsinyt enää istua, tuumii ohitseni rasvatun salaman lailla vilahtava pikkutiikeri ja syöksyy avoimesta ovesta sisälle.

torstai 11. kesäkuuta 2009

Aurinkounelmia



Tänään on virtaa vanttuissa. Heti aamusta alkaen. Näin unta tropiikista, turkoosista merestä, valkoisesta puuterihiekasta ja kuumasta kirkkaasta auringosta. Tolkuttoman aikaansaava ja vireä olotila sai myös minut ystäväni innoittamana luomaan oman blogin, joka käsittelee kaikkea käsitöistä kissoihin, mutta tällä hetkellä ehkä kaikista eniten pistelyä, ylienergistä kouhottamista, säntäilyä ja kikattelua aiheuttavaa asiaa: matkustamista. Olen lähdössä neljän kuukauden, kahden viikon ja neljän päivän kuluttua ensimmäiselle pitkälle matkalleni yhdessä avomieheni kanssa. Matka on ollut suuri unelmani jo nuoruudesta lähtien ja vihdoin olen löytänyt rinnalleni kumppanin, joka jakaa haaveeni. Siis eikun tuumasta toimeen. Lennot on maksettu, kortteerikin muutamaksi ensimmäiseksi päiväksi varattu ja laukkuja tekisi mieli jo ruveta pakkaamaan. Lokakuun lopussa lennämme muutaman mutkan kautta Bangkokiin ja kiertelemme Thaimaata, Laosia ja Kambozaa aina tammikuun loppupuolelle asti. Hyvästi pimeys ja pakkanen!!