Kesäkissa

Kesäkissa istuu takapihalla tihkusateessa tuijan alla. Tule jo sisälle, komennan, täällä sataa. En tule! kesäkissa tuijottaa minua tiukasti vihreillä silmillään. Tulisit nyt, pitäisi ovi laittaa kiinni, kun ollaan lähdössä, et kai sinä tänne ulos halua jäädä moneksi tunniksi, jatkan maanitteluani. Kesäkissa nytkäyttää olkapäitään ja ryömii syvemmälle puskaan. En tule! Seison neuvottomana märässä nurmikossa. Vuosi sitten, kun pakkasin karvakorvat kantokoppaan ja muutin kerrostalosta avomieheni luo rivitaloasuntoon, jossa on oma pieni piha, tämä pieni kehruukone ei uskaltautunut, kuin oven raosta hieman kurkistamaan ja haistelemaan suuren maailman tuoksuja. Nyt se on muuttanut pihalle asumaan. Sen valtakauden aikana perhosten, hyttysten, kärpästen ja kaikenlaisten muiden korriaisten ja örkkimörkkien kuolleisuusprosentti on kasvanut pihallamme eksponentiaalisesti. Myös naapuruston oravat ovat oppineet, että jos laskevat pienet käpälänsä tontillemme, tiedossa on kylmää kyytiä. Tuijan alla asuu vaara, saalistaja, jolla on aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa... Tule nyt, tai tulen hakemaan, kärsivällisyyteni on jo koetuksella. Lopulta minulla välähtää. Kipaisen sisälle ja haen ihanasti rapisevan rasian, joka sisältää makoisia kisukaramelleja. Jos nyt tulet sisälle, saat namin, houkuttelen ja ravistelen rasiaa. Tuijan oksat heilahtavat. Otan vähintään kolme, enkä olisi täällä sateessa muutenkaan viitsinyt enää istua, tuumii ohitseni rasvatun salaman lailla vilahtava pikkutiikeri ja syöksyy avoimesta ovesta sisälle.